Hyvinvointialueiden sote-palveluiden kriisi – Miten taloushaasteet voidaan ratkaista?
”Suomi on saanut jo 2000-luvun alussa kehotuksen EU:lta ja OECD:ltä yksinkertaistaa sosiaali- ja terveyspalvelujensa rahoitusjärjestelmää, koska rahankäyttöä oli mahdotonta seurata”, LABin yliopettaja Emilia Laapio-Rapi sanoo.
Hyvinvointialueet perustettiin vastaamaan muun muassa tähän tarpeeseen.
Aiemmin palveluiden rahoituskanavia oli karkeasti laskettuna kuusi: kunnallinen verotus, valtiollinen verotus, pakolliset sairausvakuutusmaksut, yksityiset sairausvakuutusmaksut, työnantajien työterveyshuolto ja asiakasmaksut. Palvelut rahoitettiin eri kanavista asiakkaasta riippuen.
Hyvinvointialueiden myötä rahoituskanavista ei kuitenkaan lopulta poistunut kuin yksi: kuntien osuus. Nyt suurin osa rahoituksesta tulee valtiota. Muut kanavat toimivat valtion rahoituksen rinnalla.
”Tämän takia lähes kaikki hyvinvointialueet olivat marraskuussa 2023 alijäämäisiä. Aiemmin kunnat ovat pystyneet paikkaamaan alijäämää joustavasti muilla säästöillä. Nyt palveluihin on valtiolta kiinteä budjetti, ja vuonna 2023 kävi ilmi, että se ei riitä”, Laapio-Rapi toteaa.
Resurssipulan mittakaava on muuttunut
Julkisesta keskustelusta on helppo päätellä, että hyvinvointialueet ovat pinteessä rahoitushaasteiden kanssa. Lehtori Minna-Maria Behm huomauttaa, että sote-alalla on puhuttu resurssipulasta ja riittämättömästä rahoituksesta ainakin viimeiset 30 vuotta.
”Eli niin kauan kuin olen itse alalla ollut. Mutta nyt haasteiden mittakaava on eri.”
Laapio-Rapi toteaa hyvinvointialueiden olevan puun ja kuoren välissä. Niiden palveluntuottamista ohjataan lailla, mutta siihen ei ole tarpeeksi rahaa ja muita resursseja. Tämä on näkynyt jo muun muassa palvelujen alueellisena yhdistämisenä, hoitopaikkojen vähentämisenä ja välimatkojen pitenemisenä. Behm kertoo, että osassa alueita tämänkaltainen kehitys on tosin alkanut jo ennen hyvinvointialueiden perustamista, mutta hyvinvointialueet ovat jatkaneet sitä edelleen.
”Resurssien vähäisyys ei saisi lopettaa lakisääteistä oikeutta palveluihin. Eli palvelut pitäisi tuottaa tästä huolimatta jollain tavalla. Tosin rahoituksen lisäksi pienten paikkakuntien resursseja haastaa myös esimerkiksi lääkäripula, johon ei vaikuta pelkästään raha”, Laapio-Rapi sanoo.
Asiantuntijat toivovat lisää päätösvaltaa alueille itselleen
Sekä Behm että Laapio-Rapi painottavat, että mikäli palvelut pitää järjestää nykyisen suuruisella rahoituksella, niitä pitää kehittää. Tämä tarkoittaa strategista suunnittelua, toiminnan arvioimista ja myös kompromisseja.
Emilia Laapio-Rapi nostaa esiin Suomen alueelliset erot, jotka vaikuttavat myös sote-palveluihin.
”Suomi on pitkä maa. Nykyinen palveluntarjonta on ajateltu tasapäisesti, vaikka jokainen alue on väestöpohjaltaan ja etäisyyksiltään erilainen. Jos hyvinvointialueille annettaisiin oikeus ja vastuu palveluiden tarjoamisesta ja järjestämisestä alueelle sopivalla tavalla, ongelma ei olisi näin iso.”
Hän korostaa myös, että laadukasta hoitoa pystytään tuottamaan kustannustehokkaasti. Tämä edellyttää oikea-aikaista ja sopivien asiantuntijoiden tarjoamaa hoitoa. Aina tämä ei tarkoita lääkäriä.
”Keskustelussa usein unohdetaan alan muut asiantuntijaryhmät, jotka hoitavat asiakkaita menestyksekkäästi. Nyt ajatellaan, että kaikkien pitäisi päästä kahdessa viikossa lääkäriin, vaikka tarve olisikin ennemmin esimerkiksi fysioterapeutille.”
Minna-Maria Behm kertoo miettineensä, voisiko hyvinvointialueiden ja niiden eri sidosryhmien välistä dialogia lisätä. Tällöin myös alueiden asukkaat pääsisivät keskustelemaan tilanteesta. Tämä toisi päätöksentekoon eri näkökulmia ja inhimillisyyttä.
”Jos fakta on, että palvelutasoa pitää laskea, olisi hyvä, että siitä on yhteinen ymmärrys ja että valtaosa ihmisistä pystyisi hyväksymään sen. Kyse on realiteeteista, mutta samalla myös yhteiskunnan arvovalinnoista.”
Julkinen sektori voi oppia yksityiseltä
Myös yksityinen sektori olisi tärkeää ymmärtää osana ratkaisua. Siinä missä julkisen sektorin rooli on huolehtia lakisääteisten palveluiden järjestämisestä, voi yksityinen sektori osallistua niihin palveluntuottajana.
”Yksityinen sektori tuo asiakkaille myös vapautta valita ja se toimii peilinä julkiselle sektorille, koska usein ajatellaan yksityisen puolen palveluiden olevan laadukkaampia. Näen, että julkinen ja yksityinen sektori täydentävät toisiaan”, Behm sanoo.
Laapio-Rapi on samaa mieltä. Hän huomauttaa, että esimerkiksi yritysten järjestämän työterveyden yksityisellä puolella hoitamat asiakkaat ovat automaattisesti pois julkisen jonoista.
Julkinen sektori voi myös ottaa oppia yksityiseltä puolelta.
”Yksityisellä raha on niin sanottua oikeaa rahaa. Siellä lasketaan hyvin tarkkaan se, miten he pystyvät tehokkaimmin tuottamaan ne palvelut, mitä heiltä ostetaan. Ja koska raha ohjaa heidän toimintaansa eri tavalla kuin julkisella puolella, on palveluita myös kehitetty ketterään suuntaan esimerkiksi teknologian avulla”, Laapio-Rapi sanoo.
Hyvinvointialalla on kysyntää talous- ja johtamisosaamiselle
LABissa sote-sektorin tilanne näkyy esimerkiksi johtamiskoulutuksen kysynnän kasvuna. Korkeakoulussa on tunnistettu, että uudenlainen tilanne hyvinvointialueilla vaatii erilaista johtamisosaamista, kuten strategista johtamista, muutosjohtamista ja muutokseen valmentamista.
Myös talousjohtamisen koulutukselle on tarvetta. Tämän takia esimerkiksi LABin Modernin johtajuuden ylempään ammattikorkeakoulututkintoon on sisällytetty aiheesta opintojaksoja.
”Mielestäni myös kaikissa hyvinvointialan amk-tutkinnoissa pitäisi olla taloudellisen toiminnan periaatteita kuvaava opintojakso. Nyt kentältä kuuluu turhautumista, koska heiltä odotetaan talouteen liittyviä toimenpiteitä, joihin heitä ei ole koulutettu. Henkilöstön voi olla esimerkiksi vaikea hahmottaa, mistä kaikista kuluista oman yksikön toiminta koostuu ja miten heidän oma toimintansa näihin kuluihin vaikuttaa”, Laapio-Rapi kertoo.
LABilla ja muilla ammattikorkeakouluilla on merkittävä rooli maakunnallisessa kehittämisessä, mihin liittyen hyvinvointialueet ovat niiden tärkeitä yhteistyökumppaneita. Minna-Maria Behm kuvaa LABia hyvinvointialueiden voimavaraksi maakunnallisessa ekosysteemissä, jota ei ehkä vielä osata hyödyntää täysimittaisesti.
”Alueellisesti ja maakunnallisesti ajatellen yhteistyön tiivistäminen hyödyttäisi varmasti kaikkia osapuolia. Tämä vaatii myös meiltä kehittämistyötä, jotta tunnistamme, missä voimme hyvinvointialueita auttaa vielä nykyistä enemmän.”
